Viimeinen postaus?

Päivää vaan, pitkästä aikaa!

Tulin kertomaan, että lopetan kokonaan tämän blogin – ainakin toistaiseksi. Kiitos kaikille, jotka olette käyneet täällä kääntymässä, lukeneet hengentuotoksiani ja jopa jättäneet kommentteja. Ja teille myös, jotka joskus myöhemmin eksytte paikalle.

Edessäni on muutosten syksy: aloitan muutaman viikon päästä opinnot työn ohella. Koulu on snadisti kompromissi suuria unelmiani ajatellen, mutta kuitenkin varsin hyvä sellainen. Saan plakkariin ylemmän korkeakoulututkinnon, mutta ala on se sama kuin aina.

Koulusta lähden metsästämään uusia näkökulmia, sitä kuuluisaa draivia ja myös itseluottamusta – siis kaiken varsinaisen kurssisisällön ja pätevyyden lisäksi. Vaikka ala ei vaihdu, oletan että jo pelkkä koulutielle heittäytyminen avaa pääni sisäisiä lukkoja ja avartaa katselemaan monia mahdollisuuksia tuorein silmin. Plus sitten ne kaikki uudet opiskelijatoverit ja heidän kiehtovat aivoituksensa! Pääsen vihdoin vähän irti omasta kuplasta.

Kerrottakoon vielä että työpaikkani ei ole vaihtunut, eikä varmaan opintojen aikana vaihdukaan. Saan työaikani järjesteltyä kätevästi niin, että arkeen jää riittävästi tunteja opintoja varten. Aikataulut ja velvollisuudet eri suuntiin tulevat todennäköisesti aiheuttamaan painetta ja säätämistä sen verran, että kokonaisuuden kannalta on vain hyvä, että työpalikka pysyy tässä vaiheessa tuttuna.

Olisi kiinnostavaa kurkistaa kristallipalloon ja katsoa, missä huitelen muutaman vuoden päästä. Tärkeimmältä juuri nyt tuntuu se, että en enää jumita paikoillani. Vihdoinkin jotain tapahtuu.

Mainokset

Terveisiä radiohiljaisuudesta

Edellisestä postauksesta näyttää olevan reilusti yli vuosi. Että hei vaan kaikille, olen vielä hengissä. Ehkä on aika päivittää tilanne:

Olen edelleen samassa työpaikassa.

Tiimi vaihtui.

Pomo vaihtui.

Työtehtävät ovat enimmäkseen samankaltaisia kuin ennenkin, mutta uuttakin on. Näkökulma on osittain toinen kuin ennen. Mukaan on tullut viestinnän rinnalle markkinointia ja bisnesajattelua.

En ole opiskellut yhtään mitään. Sen jälkeen, kun tämäkin kurssi jäi kesken, en ole edes yrittänyt. Ilmeisesti on turha kuvitella, että saisin vapaa-aikana aikaiseksi mitään kovin tavoitteellisia koulutöitä.

Päivät, kuukaudet ja vuodet tuntuvat vyöryvän vauhdilla eteenpäin. Työnhakua en ole oikein ehtinyt ajatella. Duunissa olen tyytynyt siihen mitä on ja se on ollut ihan ok. Sellaista kädenlämpöistä, tuttua ja turvallista.

Huvittavaa on, että nyt olen siinä toimenkuvassa, jota mulle töihin palatessa ensin tarjottiin, mutta ei sitten annettukaan. Se on järkevä kokonaisuus, joka varmasti helpottaa omaa ajankäyttöä ja suunnittelua sekä antaa mahdollisuuksia kehittää työtä ja kehittyä itse.

Muutos on tapahtunut pala kerrallaan hivuttaen. Se, millaiseksi arki tässä tehtävässä ja tiimissä muodostuu, selvinnee parhaiten tulevan vuoden aikana.

Muutos tuntuu tärkeältä, ettei tuntisi jämähtäneensä aivan paikalleen. Luulisin kuitenkin, että se on vain tekohengitystä. Tulevien vuosien aikana on korkea aika vaihtaa työpaikkaa. Olen ollut samassa paikassa jo kahdeksan vuotta, ja se on paljon, vaikka tehtävät ovatkin vähän vaihdelleet. Kaipaan jotain muuta, erilaista sisältöä, uutta toimintaympäristöä.

Hain syksyllä yhtä kiinnostavaa työpaikkaa. En päässyt edes haastatteluun. Mutta sainpa vihdoinkin LinkedIn-profiilin päivitettyä.

Olen hieman huolissani omasta arvostani työmarkkinoilla. Kilpailu on kovaa, eikä mun ceevee ehkä vakuuta. Lienen ns. tusinatavaraa. Sellainen työrukkanen. Ja vanhenenkin koko ajan.

On vähän sellainen olo kuin olisin luovuttanut. Että tässä sitä nyt olla möllötetään, kun ei muuta saada aikaiseksi. Ehkä asiat ovat niin hyvin, ettei ole riittävää painetta muuttaa tilannetta.

Mutta sitten kuitenkin. Tänään juuri ennen toimistolta lähtöä luin tämän postauksen ja mietin, miten toiset ne vaan porskuttaa. Tuli taas se kihelmöinti, että miksen minäkin. Kotimatka meni pohtiessa, mitä tulevaisuus voisi tuoda tullessaan.

Ja sitten tulikin taas tarve blogata.

Diskattu

En päässyt sinne kouluun. Jäin aika kauas varasijalle, tuskin pääsen sieltä enää ponnistamaan sisään.

Tyhjä olo. Tämä oli koko ajan ihan todennäköinen vaihtoehto, mutta tietysti olin elätellyt toiveita ja oli sellainen hyvä pöhinä ensi vuotta ja jotain uutta ja muutosta odotellessa. Nyt on ihan tyhjiin puserrettu fiilis. En kelvannutkaan.

Mitä mä nyt teen? Mihin suuntaan lähden? Mitä keksin?

Se ois ollut just niin passeli. Mutta ei.

Taas ahistaa.

Ihmeellinen rauha

Ennen töihin paluuta haaveilin siitä, että saisin jotenkin säilytettyä päivissä zenin kaiken kaaoksen keskellä. Ihme kyllä, näin on käynyt. Mietin miksi.

Toimenkuva

Pystyn suunnittelemaan aika paljon töitä ja päivien kulkua sen sijaan että vain säntäilisin sinne tänne sen mukaan mitä ympärillä tapahtuu. Härdelleimmät päivät ovat niitä jolloin olen paljon kokouksissa tai tapahtumassa ja samaan aikaan polttelee joku deadline tai hoidettava homma, mutta nämä päivät ovat onneksi nykyään aika harvassa.

Suunnittelu

Kalenteroin aika lailla kaikki hommat, niin pysyy parempi tatsi mitä ja milloin ehdin tehdä. Kun kalenterissa on tyhjän tilan sijaan työvarauksia, aikaa syövät kokouksetkin napsahtavat vähän passelimpiin päiviin. Myös kokonaiskuva tilanteesta pysyy hallussa, kun välillä käy läpi mitä kaikkea onkaan työlistalla ja suunnittelee milloin ne aikoo tehdä. Kiireen tuntu vähenee.

Päiväkoti

Lapsi on pakko hakea päiväkodista viiteen mennessä. Niinäkin päivinä, kun en sitä itse hae, on kiva ehtiä olla kotona vähän aikaa ennen kuin se menee nukkumaan. Työpäivät pysyvät tehokkaampina, kun ei ole mahdollisuutta jäädä enää illalla jumittamaan määrättömäksi ajaksi toimistolle tekemättömien duunien ääreen.

Rauha

En stressaa tekemättä jäävistä töistä. Tämä on uutta ja hämmästyttävää. Olen todennut että kaikkea suunniteltua en kykene hoitamaan, ja sitten priorisoidaan ja aikataulutetaan hommat uudelleen ja jätetään ehkä osa tekemättä. Pystyn aika paljon itse päättämään tai neuvottelemaan työni sisällöistä ja aikatauluista. Aikaisemmin päässä pyöri paljon enemmän ne kaikki hommat jotka vielä pitäisi ehtiä, nyt pystyn jotenkin sivuuttamaan sen paineen. Ja se on ihmeellistä. Ja tuo rauhaa ja keskittymistä kaikkeen tekemiseen.

Tahto

Saan paljon aikaiseksi sillä työajalla, jonka käytän, mutta en halua venyttää tunteja siksi että tekemistä riittää. Kun ei ne työt ole ennenkään tekemällä loppuneet. Omaa aikaa on pikkulapsellisella muutenkin hävyttömän vähän, teen sillä mieluummin jotain muuta kuin ylitöitä. Enkä palaa sorvin ääreen illalla, kun lapsi on mennyt nukkumaan (paitsi jos joskus niin itse haluan ja zenit pysyvät sen ansiosta paremmin hallussa – toistaiseksi en ole halunnut).

Jousto

Tämä saavutettu zen on tuonut mukanaan jonkinlaista uutta henkistä joustavuutta. Olen esimerkiksi joskus (harvoin) vapaana perjantaina tehnyt pari tuntia töitä tai hoitanut jonkin roikkuvan meilin vielä työmatkalla alta pois, kun aikaisemmin yritin olla ajattelematta mitään työjuttuja silloin kun en ollut töissä kun sitten ne asiat jäi pyörimään päähän. Ideat jonkin asian ympärillä saattavat pulpahdella esiin ja loksahdella paikoilleen bussipysäkillä tai tiskatessa, eikä se ahdista vaan enemmänkin inspiroi. Olen edelleen tarkka vapaa-ajastani enkä aio romuttaa iltoja, viikonloppuja tai lomia kuikuilemalla työasioita, mutta jollakin tapaa se työn ja muun elämän välinen kuilu ei enää ole niin syvä. Voi vaikka vähän jeesata kaveria sairauslomalta ilman että huolehtii koko loppupäivän että mitenköhän se nyt sit meni vai menikö mitenkään.

Opintovapaalle? Opintovapaalle!

Kelasin läpi erilaiset arkipalapelin vaihtoehdot mahdollisen kouluvuoden varalta. Jos ovet aukeavat, aion jäädä opintovapaalle. En saisi millään suoritetuksi tutkintoa töiden ohessa, vaikka tekisin vähemmän duunia. Mä en ole sellainen tehopakkaus, enkä halua vetää itseäni piippuun vaan nauttia uusista jutuista ja opiskelijuudesta.

Joten opintovapaalle. Puhuin jo asiasta alustavasti töissä, jotta se ei tulisi ihan puun takaa. Reippaasti pomot suhtautuivat (enkä nyt jaksa avautua siitä, miten mun toimenkuva saattaa taas kadota kun häivyn hetkeksi kuvioista). Se ihminen, jonka reaktiota vähän jännitin, oli ihan fiiliksissä että uskaltaudun tällaiseen irtiottoon ja inspiroitui itsekin kun kerroin opinnoista.

Mutta opintovapaalle! En ole kokenut opiskelijan ”vapautta” sitten vuosituhannen vaihteen. Aikuisopiskelijuus tässä elämäntilanteessa on tietysti jotain aivan muuta kuin opiskelijaelämä silloin parikymppisenä, mutta on se myös jotain aivan muuta kuin työ.

Koulutuksen laajuus on sama 60 opintopistettä kuin mitä päiväopiskelijoilta odotetaan. Lähipäiviä on 2-3 kuukaudessa ja muuten ajankäyttö ja opintojen eteneminen pitää järjestää itse. Musta tullee pääsääntöisesti kahdeksasta neljään -opiskelija: se on se hetki kun lapsi on hoidossa, puoliso töissä ja minä koulussa. Illat ja viikonloput haluaisin säästää perheelle, ystäville ja muulle elämälle.

Hekumoin kyllä jo ajatuksella joustovarasta. Ehkä saan jonkin homman tehtyä vähän rivakammin ja voin lähteä hetkeksi kahvilaan hengaamaan kesken päivän. Tai käydä ostoksilla silloin kun kaupoissa on väljää ja tehdä vastaavasti joskus iltahommia yötä myöten.

Myöhäisilta on kyllä mun parasta luovaa aikaa, joten voi olla että päiväjärjestys kuitenkin keikahtaa nurin. Mutta sittenpä voin vetää päikkäreitä, jos yöt menee valvomiseksi. Mahtavaa.

Oivallinen osuuskunta

Kun vielä puoli vuotta sitten pohdiskelin yrittäjyyttä, aloin lämmetä osuuskunnalle.

Ensinnäkään en varmasti tykkää takuta kirjanpidon ja verotuksen kanssa. Toiminimellä voi tietysti palkata kirjanpitäjän, osuuskunnassa palvelut katetaan vuosimaksuin.

Osuuskunta tarjoaisi jonkinlaisen yhteisön, vaikka siellä toimitaankin yksityisyrittäjänä. Kenties sen kautta voisi löytyä uusia tuttavuuksia tai jopa työmahdollisuuksia.

Kun pohdin loikkaa palkkatyöstä päätoimiseksi yrittäjäksi, alkoi painaa vaakakupissa myös se, että osuuskunnan jäsenenä voi säilyä jonkintasoinen työttömyysturva. Jos esimerkiksi tekisin osuuskuntayrittäjänä nykyiselle työnantajalleni hommia säännöllisesti pari päivää viikossa ja sitten nämä työt jostain syystä loppuisivat, voisin saada työkkäristä soviteltua tukea sille aikaa kun asiakkuudet ja tulot ovat oleellisesti vähentyneet. Aika hienoa!

Jotkin osuuskunnat ovat kasvaneet jo suuriksi ja pyrkivät kehittämään jäsenilleen samantapaisia etuja kuin työpaikoilla usein on – tärkeimpänä työterveyshuolto.

Osuuskuntalaki muuten muuttui vuoden alussa. Nyt osuuskunnan voi perustaa myös yksin, kun aikaisemmin jäseniä piti olla vähintään seitsemän. Jos haluaa työttömyystyrvaa, pitää kuitenkin olla vähintään se 7 jäsentä ja pienet omistusosuudet.

Näitä juttuja selvitellessäni huomasin, että nyt eletään jonkinlaista osuuskuntien uutta tulemista. Voi olla, että pian perustetaankin toiminimen sijaan osuuskuntia.

Jos osuuskuntaan liittyminen kiinnostaa, kannattaa kuulemma valita sellainen, joka on ollut jo jonkin aikaa kuvioissa ja vakiinnuttanut toimintansa. Kun mukana on vähän enemmän jäseniä, myös päätökset pysyvät usein fiksumpina.

Kurkkaa täältä myös yrittäjien keräämä tietopaketti osuuskunnan perustamisesta.

Lähdeviitteet ovat saatanasta

Tämän syksyn verkkokurssi on ollut vallan antoisa. Oon päässyt mukavasti opiskelun makuun ja sukeltanut teatterin ja taiteen ihmeelliseen maailmaan ihan eri tavalla kuin aikaisemmin. Kirjoitushommatkin sujuvat ihan mukavasti – paitsi että kompastelen koko ajan niihin saamarin lähdeviitteisiin.

Vihaan lähdeviitteitä!

Joudun aina tsekkaamaan ohjeista, miten ne oikein pitää virallisesti ilmoittaa.

Monesta asiasta on ihan mahdoton sanoa, kenen ajatuksia ne oikeastaan ovat, jos ne tulevat vähän eri muodoissa eri kirjoissa vastaan. Missä vaiheessa ne muuttuvat yleisiksi totuuksiksi?

Ja sivunumerot sitten! Anna mun kaikki kestää.

Jotta teksti näyttäisi jotenkin pätevältä, tuntuu että niitä lähteitä pitäisi olla useita. Jos mä lueskelen vaikka kolmea kirjaa rinnakkain, en tahdo muistaa mistä kirjasta ja mistä kohtaa mikäkin ajatus nousi ekan kerran esille.

Bonuksena teksti on usein niin vaikealukuista, että ymmärrys ei heti riitä siihen että mistä tässä oikein edes puhutaan, saati mikä tässä on nyt niin oleellista että se on lähdeviitteen arvoinen asia.

Saisinko vain kirjoittaa vaikka proosaa?